Tuttujen asioiden pariin

Mistä huomaa, että elämä on muuttunut tavalliseksi arjeksi?

Minun kohdallani ainakin kahdesta seikasta. Ensinäkin käyn taas juoksulenkillä lähes päivittäin, eli "kyyditsen löyhkää", niin kuin mummollani oli tapana sanoa kaikesta urheilun harrastamisesta. Löyhkä ei tässä yhteydessä liity millään tavalla hajuun, vaan itämurteissa löyhkä tarkoittaa/on tarkoittanut myös hiukan hupsua, hassahtanutta, vähäjärkistä, älyvapaata ihmistä. "Löyhkän kyyttiiminen" saattoi myös tarkoittaa turhaa, tuloksetonta matkaa. 

Ensimmäisen kahden kuukauden aikana välttelin rutiineja, kuten ylimääräistä liikuntaa - siis hikiliikuntaa - vaikka tosin kerran viikossa kävin harrastamassa seinäkiipeilyä ja lentopalloa. Lentopalloa käyn kyllä yhä joka viikko pelaamassa, mutta seinäkiipeilyn jätin suosiolla pois, koska en yksinkertaisesti nauti korkeiden paikkojen pintaan nostattamasta pelosta ja vaaran tunteesta. Jälkeen päin on helppo sanoa, että tuolloin "kokeilin uusia asioita" ennakkoluulottomasti. Osoitin myös paljon suurempaa kiinnostusta koko kaupunkia ja Ranskan maata kohtaan.

Toinen elämän tasaantumisen merkki onkin älyllinen tylsistyminen. Siinä missä uusi, erikoiseksi mielletty ympäristö on herättänyt aluksi suurta uteliaisuutta ja ihmetystä, ei tee sitä enää. Se toisin sanoen muuttuu arkipäiväiseksi, ja kun ihminen elää jossain tarpeeksi pitkään, muuttuu elämä aina arjeksi. (Päivänselvä asia, tiedän).

Kun lamaantuminen uhkaa, kaivetaan esiin rutiinit. 

Tästä näkökulmasta ajatellen toisaalle muuttava ihminen on kuin siirtoistutettu eläin tai kasvi, jolla menee hetki totutellessa uuteen ympäristöönsä, kunnes se taas jatkaa elämäänsä niin kuin on tottunut tekemään. Biologit puhuvat eliön ilmiasusta, joka muodostuu geenien ja ympäristötekijöiden yhdistelmästä. Sen avulla voidaan selittää tiettyjä eroja saman lajin sisällä. Älkööt kuitenkaan hyvät lukijat viekö tätä maahanmuuttokeskusteluihin tai mihinkään etoviin, epätieteellisiin rotuoppeihin - perussuomalaisten Juha Mäenpään typerät ja rasistiset puheet "vieraslajeista" muistetaan yhä.

Siihen suuntaan en ole tässä kirjoituksessa suuntaamassa. 

Haluan ainoastaan sanoa, että mitä vanhempi ihminen on, sitä rutinoituneempaa sen elämä usein myös on. Reilusti yli parikymppisen elämä jo tapaa asettua niihin uomiin, joissa se on ennenkin soljunut. Siksi se juoksee, siksi se punnertaa, siksi se syö niin kuin on tottunut syömään. 

Kuitenkin matkalle lähtiessä - joko lyhyelle tai pitkälle - ihmisellä on käytännössä aina joitakin toiveita tai haaveita, joista osan se uskaltaa lausua ääneen muille ja sitten on haaveita, jotka se kätkee visusti sydämeensä eikä pihahda niistä välttämättä kenellekään. 

Juuri nyt olen pääsemässä siihen aihepiiriin, josta olen todella kiinnostunut: odotusten ja todellisuuden väliseen ristiriitaan, vallitsevan "turboahdetun kapitalismin" (ja sen koneistoon suoraan liittyvien "asiantuntijoiden" ja vaikuttajien) vaalimaan yksilökuvaan, jossa ihminen nähdään omnipotenttina, kaikkivoipaisena yksilönä, joka pystyy kasvamaan ja kehittymään loputtomasti. Yksilöön, joka on ihanteellinen väline taloudellisen hyödyn tavoittelussa. Yksilöön, jonka tulee ottaa "kaikki irti elämästä", maksimoida maallinen nautinto. 

Yksilöön, joka on ikuinen optimisti.

                                                                                                    ***

Ranskassa käy joka vuosi yli 80 miljoonaa matkailijaa. Vuonna 2018, aikaa ennen koronaa, Ranska oli maailman suosituin matkailumaa. Siellä vieraili peräti 86,9 miljoonaa matkailijaa vuodessa. Kakkos- ja kolmossijoille jäivät Espanja (81,8 milj) ja Yhdysvallat (75,9 milj.). 

Suurin osa näistä matkoista suuntautuu erityisesti Pariisin. Siellä vieraileekin vuosittain noin 45 miljoona ihmistä.

Monien kohdalla matkakohde varmasti vastaa odotuksia. Joukkoon mahtuu myös niitä, joille Pariisi aiheuttaa julman pettymyksen. Puhutaan Pariisin syndroomasta, joka on yksi niin kutsutun kulttuurišokin muoto. Syndroomassa henkilön odotusten ja todellisuuden välille muodostuu niin ammottavaa ristiriitaa, ettei ihmismieli sitä kestä järkkymättä. Pariisi ei ollutkaan paratiisi, todellisuus oli toista kuin oli kuvitellut sen olevan. 

Japanin Pariisin suurlähetystöstä kerrotaan, että joka vuosi he joutuvat avustamaan noin 20:tä japanilaista, jotka kärsivät voimakkaista Pariisin syndrooman fyysistä tai psyykkisistä oireista, kuten ahdistuksesta tai jopa hallusinaatioista. Lisäksi kerrotaan, että suurlähetystöön on avattu erillinen puhelinlinja syndroomasta kärsiville matkustajille. Kieltämättä haiskahtaa urbaanimyytiltä, joten pieni lähdekritiikki on syytä pitää mielessä.

Myös meille vaihto-opiskelijoille mainittiin lähtöorientaatiossa kulttuurišokista - kaiken muun hyödyllisen tiedon lomassa. Itse käsite luotiin 1950-luvulla kanadalaisen, suomalaissyntyisen antropologin, Kalervo Obergin (1901–1973) toimesta. Kulttuurišokin vaiheisiin kuuluu hänen mukaansa "kuherruskuukausi", jota seuraa šokin kynnysvaihe, sopeutuminen ja palautuminen. Verkosta löytyy hakusanalla kaavioita, jotka kuvaavat mielialan muutoksia siten, että x-akselilla on maassa vietetyt kuukaudet ja y-akselilla onnellisuus/tyytyväisyystasot. Mieleen tulee, että näinköhän suomalaisten - galluppien mukaan maailman onnellisimpien ihmisten - onnellisuustasot laskevat edes ulkomailla hetkellisesti?!

Okei, vitsailen vain.

Kaiken kaikkiaan ajattelen, että kulttuurišokki on turhan voimakas ja hiukan vanhentunut käsite nykyaikaan, sillä niin paljon paremmat on ihmisten mahdollisuudet pitää yhteyttä samaa kieltä puhuviin, saman kulttuurin kasvatteihin, kun käytössä on nykyaikaista informaatioteknologiaa ja sosiaalista mediaa. Elämää voi siis hyvin jatkaa eteenpäin, vaikkei olisi mitenkään täydellisesti uuteen maahan adaptoitunut. Eletään myös aikaa, jolloin useammalla on mahdollisuus päästä kiinni tietoon maailman eri kulttuureista, tavoista ja kielistä. Näin fiksu matkustaja pystyy ainakin teoriassa valmistautumaan todennäköisimpiin yllätyksiin jo kotisohvalta käsin.

Eihän nämä edellä esitetyt seikat tietenkään poista sitä, etteikö jotakin yllättävään, šokin kaltaista voisi ulkomailla kohdata. Vaikka tuntisi itsensä omasta mielestään hyvin, on silti mahdollista, että uusi asuinympäristö laukaisee ihmisessä joitakin odottamattomia tuntemuksia.  Aivan yhtä helppoa ja itsestään selvää on sanoa, ettei yksikään ihminen ole immuuni elämän pettymyksille. 

Pettymyksille. Jotta voi pettyä, täytyy olla tietenkin odotuksia. "Pessimisti ei pety", olen kuullut sanottavan varhaisista lapsuuspäivistäni saakka. Olisi mielenkiintoista tietää, mistä tuo ikoninen lause on alun perin lähtenyt liikkeelle ja mikä on sen historia?

Joka tapauksessa: medialle pettyneet ihmiset ovat tärkeitä. Lehdissä avautuvat usein pettyneet ihmiset, ja toimittajien tehtävä on kirjata niiden sanomiset kiltisti ylös.

Viime viikonloppuna Ilta-Sanomat kirjoitti, että Iivo Niskanen pettyi rajusti, kun ei ollut kolmen parhaan joukossa miesten hiihdon 50 kilometrin perinteisen matkalla. Laatulehti Seiska puolestaan kirjoitti "mediapersoona" Sofia Belórfin pettymyksestä luksusravintolassa, jossa hän oli saanut onnenkeksin, jonka sisältämä ennustus ei vastannut hänen odotuksiaan. Englantilaisen Keane-yhtyeen laulaja Thomas Chaplin väitti taannoin alkoholin- ja huumeidenkäytön lähteneen lapasesta, koska hän oli "odottanut julkisuudelta enemmän". 

"Odottanut enemmän" - siinä lause, joka yhdistää näitä henkilöitä. Pariisin syndroomasta kärsivät turistit puolestaan odottavat Pariisilta enemmän, liikaa.

Korkeat odotukset, suuret haaveet jne - ne saavat kuulla kunniansa entisajan suomalaisilta. Suomalaiset sananlaskut on täynnä "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa -tyylisiä "viisauksia". Vaatimattomia ja matalia elämänodotuksia tuo kansa on perinteisesti arvostanut. On Suomessa vieläkin alueita, jossa pessimismin voimaan luotetaan. Esimerkiksi Puolangalla järjestettäneen myös tänä kesänä perinteeksi muodostuneet Pessimismipäivät. 

Niitä ei silti kannata odottaa, koska silloin saattaisi joutua pettymään, jos nyt tapahtuma jostakin syystä perutettaisiin. 

Kun rentturunolija Charles Bukowskin (1920–1994) hautakiveen on ikuistettu kuuluisat sanat "Don't try", niin voisi lauseen muokata paremmin puolankalaiseen muotoon "Don't except", älä odota, mikä on minusta myös vähemmän pessimistinen elämänvinkki. 

Kainuulainen, tai tarkemmin puolankalainen, kyselee, että "mitäpä se hyvejää"*, mutta suorittaa työn, tehtävän tai toimeen siitä huolimatta loppuun, oletan. Bukowskilainen pessimisti puolestaan kehottaa luopumaan jo pelkästä yrittämisestä. Tätä kyynisempää, jopa nihilistisempää neuvoa en tunne, enkä henkilökohtaisesti kannata. Yrittää sen sijaan kannattaa, mutta liikaa ei tohdi odottaa. Myös merkityksen ja järkevyyden perään on hyvä kysellä, niin kuin puolankalainen tekee. 

* "mitäpä se hyvejää" -lause tarkoittaa samaa kuin "mitäpä se kannattaa/hyödyttää". Saa korjata ja täydentää, jos olen pahasti hakoteillä

Suomalainen filosofi Sami Pihlström (s. 1969) on tehnyt hienon akateemisen uran. Lisäksi hän on kirjoittanut useita yleistajuistettuja essee- ja tietokirjoja. Vuonna 2018 julkaistu, ironisesti nimetty kirja Ota elämä vakavasti. Negatiivisen ajattelijan opas (Ntamo 2018) kehottaa ihmistä muistamaan kuolevaisuutensa ja suhtautumaan elämään sopivalla hartaudella. Pihlström painottaa kielteistä, negatiivista ajattelua - maltillisen pessimismin voimaa, ajattelen, joka on vastakohta nykymaailman täyttävälle elämäntaito-oppaiden ja markkinointipuheiden positiiviselle pöhinälle ja kukoistushehkutukselle. Kirja on hyvä ja tärkeä puheenvuoro, vaikka onkin mielestäni melko puisevasti kirjoitettu, vähän sekava teos kokonaisuudessaan. 

On vielä yksi kirjailija, jonka haluan ehdottomasti mainita ja joka liittyy edellä kuvattuun haaleaan pessimismiin ja negatiiviseen ajatteluun. Oman arkirealistisen näkökulman elämän pettymyksiin antaa lappilainen kulttikirjailija Timo K. Mukka (1944–1973) esseessä Näin hetki sitten ketun. 

"Kesää on helppo odottaa ja aina siihen sisältyy toiveita jotka eivät voi toteutua, jotakin mitä tapahtui päässä kun toivoi lämpimiä ilmoja tai jonkun ihmisen tapaamista, jää ainoaksi kokemukseksi. Lämpimiä ilmoja ei tule, ihminen jää tapaamatta. Tulee juotua viinaa koko kesä ja matkusteltua päämäärättä sinne tänne. Uusia ihmisiä menee ja tulee. Kesän odotus on, vaikka on jo kesä."

Tämä kappale on yksi suosikeistani, ja tykkään siteerata sitä usein. Siinä kiteytyy hienolla tavalla jokavuotinen kesän odotus mutta myös vääjäämätön pettyminen siihen, että kesä oli ja meni. Myöskään tämän kirjoituksen päähenkilö ei pyri elämäntaparemonttiin (vaikka sille ehkä olisi tarvetta?) Hän luottaa alkoholiin, kun "lämpimiä ilmoja ei tullut ja ihminenkin jäi tapaamatta". Kesä tuotti siis kovan pettymyksen. Tiedon siitä hän ottaa vastaan fatalistisesti, kuin kohtaloonsa alistuen. Siitä huolimatta hän jaksaa yhä vaalia kesän odotuksen ideaa, vaikka koko kesä on jo melkein ohi. Se tuonee hänelle hiukan toivoa.

Onko pettyminen sitten niin vakava asia? 

Rehellisesti sanottuna: en tiedä. Yleisesti ottaen minusta on tyydyttävämpää hävitä kuin voittaa, sillä voittamisen riemun haihtumisen jälkeen tulee pian tyhjä olo, kun taas hävitessä saattaa tuntea vahvaa vitutusta -  joka taas parhaimmillaan/pahimmillaan kestää koko loppuelämän. Sitä paitsi, voittaminen voi olla vaarallista. Riittää kun katsoo osan urheilu-uran päättäneiden voittajien (esim. Matti Nykänen, Mika Myllyllä  jne.) myöhempiä elämänkohtaloita, niin ei niitä kateeksi käy...

Ohhoh, nyt huomaan eksyneeni pahasti. Taitaa olla niin, ettei minulla enää riitä äly eikä taidot palata alun teemoihin. Taisi käydä nyt niin, ettei tämä kirjoitus onnistunut - odotuksistani huolimatta. Kannatti kuitenkin yrittää. Lupaan palata asiaan loppukuusta uudemman kerran. 

Kiitos, jos jaksoit lukea. 

                                                                                                ***

Kirjoituksessa käytettyjä lähteitä:

https://kaino.kotus.fi/sms/?p=article&sms_id=SMS_299794d0ea77606891c878dede25327e&word=l%C3%B6yhk%C3%A4:1&list_id=176307

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pariisin_syndrooma

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tom_Chaplin

https://penjami.wordpress.com/2011/01/13/nain-hetki-sitten-ketun/

https://kaino.kotus.fi/sms/?p=article&sms_id=SMS_299794d0ea77606891c878dede25327e&word=l%C3%B6yhk%C3%A4:1&list_id=176307

Oletan, että käyttämäni termi "turboahdettu kapitalismi" tai "turbokapitalismi" on peräisin Juha Siltalalta.

https://www.imt.fi/pariisi/

https://www.is.fi/matkat/art-2000005824897.html

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kalervo_Oberg  "Ympäri mennään yhteen tullaan, ja aina oppii uutta."  Englanninkielisestä Wikipedia-sivulta käy ilmi, että Kalervo Oberg on syntynyt Sointulassa, legendaarisen Matti Kurikan  perustamassa utopistisessa siirtokunnassa. Lisätään tähän vielä, että Joensuussa toimii Sointula niminen soittoruokala, joka perustettiin Jokelan tilalle 2010-luvulla.

https://www.seiska.fi/Kotimaa/Sofia-Belorf-pettyi-luksusravintolassa-tasta-on-kyse/1183346

https://www.is.fi/maastohiihto/art-2000009434364.html

https://www.kirjastot.fi/kysy/mita-tarkoittaa-lause-mitapa-se?language_content_entity=fi