Lomakuulumisia - elämää kaupungissa ja maaseudulla

"Nää Etelä-Ranskan tammikuut,
näis on jotain niin haikeaa.
Menneen sesongin utuista huminaa
lasinkirkkaalla jäällä" - Edu Kettunen: Jumalannäköinen mies (Kadonnut maailma (2014) 

"Monien metsävyöhykkeiden miesten viimeinen maallinen jälki on halkopino. Katson ikkunasta pinon vähittäistä vajumista. Leski ottaa sylillisen, pino sulaa kevääksi pois. Eräänä päivänä se on kokonaan poissa. Kuin epäsuora polttohautaus, viimeinen rituaalinen kumarrus poistuneelle."  - Valdur Mikita HS. 13.3.2022

  

Karnevaali kaupungissa

Viime viikolla (viikko 7) koko Keski-Ranskassa vietettiin talvilomaviikkoa. Aivan niin kuin Suomessa, Ranskassa talvilomaviikot on porrastettu alueittain. Alueita on kolme: A, B ja C. Tällä viikolla lomavuorossa on ollut alue B, sitten lienee pariisilaisten vuoro.

Lomavyöhykkeet Ranska (Lähde: https://school-holidays.info/fi/)

Miten siten käytin aikani joutoviikolla? 

Oikeastaan koko alkuviikon maleksin lähinnä asunnollani. Elin yksinkertaista, energiaa säästävää elämää. Luin paljon ja koetin opiskella myös kieliä. Kerran päivässä kävin kävelyllä kaupungilla. 

Yhdellä kerralla (keskiviikko 15.2) satuin todistamaan karnevaalikulkueen marssin. Olin poikennut  matkallani vaateliikkeessä ja kun astuin sieltä ulos, oli seesteistä kevätpäivää vietävä kaupunki muuttunut kuin toiseksi. Iloinen musiikki pauhasi kaiuttimista, lasten riemunkiljahdukset raikuivat kaduilla. Ihmiset ympärillä kerääntyivät ottamaan kuvia ja videoita tapahtumasta.

Ilmassa oli suurta juhlan ja unohduksen tuntua. Kuvissa näkyvien paraatihärpäkkeiden lisäksi vastaan tuli paljon pikkuisia Harry Pottereita, Teräsmiehiä, Hämähäkkimiehiä, noitia, velhoja, prinsessoja, Super Marioita, Minni Hiiriä ja Teini-ikäisiä mutanttininjakilpikonnia.

Ihmisiä Jean-Jaurèsin aukiolla. Sää totisesti suosi karnevaalikansaa. Taustalla kyyhöttää Saint-Étiennen näyttävä katedraali.

Hauskaa oli, lämpöä ja aurinkoa riitti. Tämän kunniaksi kävin oikein torikahvilla, sillä terassikausi kaupungissa oli jo avattu. Siellä ne joivat ja tupakoivat, ranskalaiset. Pohjolassa ihmiset saisivat vielä odottaa samaa tovin.  

La Tour-Du-Pin

Lauantaina pääsin matkustamaan, kun luokkakaverini kutsui minut kylään vanhempiensa luokse. 

Olin innoissani. Näkisin hiukan enemmän Ranskaa ja erityisesti maaseutua. Sitä paitsi edellisestä matkasta, jonka tein tammikuun lopulla Freiburgiin, oli kulunut jo kolmisen viikkoa.

Mieli veti tien päälle. 

Aamupäivästä otin lähijunan Saint-Etiennestä Lyoniin. Lyonissa en tällä(kään) kerralla ehtinyt juuri muuta tekemään kuin vaihtamaan kulkuneuvoa. Edellisessä reissulla olin noussut Freiburgiin menevään Flix-bussin, nyt otin Grenoblen suuntaan menevän paikallisjunan. 

Määränpääni oli La Tour-Du-Pin -niminen pikkukaupunki. Se sijaitsee noin 45 minuutin auto- tai junamatkan päässä Lyonista. Asukkaita kaupungissa on päälle 8100. Monet niistä käyvät töissä joko Lyonissa tai Grenoblessa, sillä molempiin kaupunkeihin on lähes sama matka. La Tour-Du-Pinissa ei ole hirmuisesti työpaikkoja. Siellä lähinnä eletään elämää. Alue tuntuukin olevan lapsiperheiden suosiossa, sillä asuminen siellä on paljon edullisempia kuin Lyonin välittömässä läheisyydessä. 

Kun nousin asemalla pois junasta, en voinut olla laittamatta merkille ilmapiirin totaalista muutosta: nyt oltiin todellakin erilaisessa maailmassa. Kauaksi ei tarvitse Lyonin keskustasta lähteä, kun maisemat ja elämänrytmi muuttuvat toiseksi. 

Ystäväni tuli minua vastaan asemalle. Lähdimme saman tien katselemaan kaupungin nähtävyyksiä. Aloitimme kierroksen kapuamalla kirkonmäelle. Piipahdimme tietenkin goottilaistyylisen katedraalin sisuksissa, jonka jälkeen jatkoimme matkaa kirkon viereiselle näköalapaikalle, jonne oli pystytetty Neitsyt Marian patsas. Sieltä se katsoo kirkkoa kohti, levittää kätensä kuin haluten siunata laaksossa uinuvan kaupungin. 

Oli rauhallista. Linnut lauloivat. Uusi ruoho vihersi. Kaupungin eteläiselle puolella näkyi moottoritiellä kiihdytteleviä autoja. Moottoritien vieressä kulki rautatie, ja siellä näkyi olevan lähijuna matkalla Grenoblesta Lyoniin. 

Istuimme tovin huipulla ennen kuin jatkoimme matkaa kohti kaupungin keskustaa. 

Keskustan kadut ovat melko kapeita. Niitä reunustavat matalat rakennukset ovat siistejä ja puhtaita. Mieleen tulee kaupunki, jossa olisi hyvä kuvata elokuvaa. Kaikesta näki, että turismiin kaupungissa oli panostettu: kylttejä oli lähes jokaisen talon seinässä kertomassa tarinaa menneistä ajoista. 

Kaupungin "maskottikissa", toteemieläin, joka nojaa kuvassa vanhaa provinssivaakuna vasten. Paikalliset leipomot valmistavat herkullisia sitruunasuklaakonvehteja, joihin ne painavat kyseisen kissan kuvan. Kuulin tarinan, että ensimmäiset konvehdit tehtiin vuoden 1998 jalkapallon MM-kisoja varten. Kaupungissa majoittui tuolloin Kolumbian maajoukkue. Joka heinäkuu kaupungissa järjestetään kyläjuhla La Fête du Miron eli kissan juhlat. (Mirron on paikallinen lempinimi kisuille)

Kävely jatkui. Kuljimme keskustan läpi ja suuntasimme kohti vuoria, joiden laelle pientalot levittäytyvät.

 

Oli kaunista, mutta samalla en voinut olla tuntematta sitä raskautta ja painostavuutta, mikä on tyypillistä monille pikkupaikkakunnille maailmassa. Ne eivät tunnu päästävän sisäänsä, vaan jotenkin hylkivät tehokkaasti. Toki tämä on aina hyvin subjektiivinen tunne, ja varmasti on matkailijoita, jotka eivät koe samoin. 

Vaikka olen tässä blogissa hiukan piikitellyt massaturismin suuntaan, niin täytyy minun silti myöntää, että ymmärrän hyvin, miksi ihmiset keskimäärin haluavat matkustaa sellaisiin paikkoihin, joissa on väentungosta. Liike, meteli ja tungos näet tarjoavat jo itsessään jotain, kiinnittävät elämään, luulen. Rauhallisissa tuppukylissä joutuu kohtaamaan elämän surun ja haikeuden, sen ettei pääse sisään vaikka haluaisi.

Hetki ennen auringonlaskua. Alppien valkoiset huiput siintävät horisontissa

Aurinko laskee

Kyliä, kirkkoja, muistomerkkejä, peltoa, metsää, vuoria, jokia, vesiputouksia... ja polttopuita

Sunnuntaiaamuna otimme auton ja lähdimme retkelle luontoon. Määränpäänä oli Glandieun vesiputoukset (Cascade de Glandieu), noin puolen tunnin ajomatkan päässä La Tour-Du-Pinista.

Kapea tie kiemurteli pienten kylien ja "kaupunkien" läpi. Se väisti kirkkoja ja matalia asuinrakennuksia. Jos kylien väliin jäi metsää tai peltoa, niin montaa minuuttia ei tarvinnut odottaa, kun näkökenttään ilmaantui jälleen uusi taajama kirkkoineen, hautausmaineen ja muistomerkkeineen.  

Matkalla erityisesti polttopuukasojen näkeminen yksittäisten talojen pihalla herätti minussa lämpimiä mielleyhtymiä. Kukahan nuo tuohon on pinonnut? Onkohan puut ostettu vai kenties itse kaadettu ja sahattu? Niin ja, onko polttopuut tehty "sakiltaan"* vai onko työn takana pelkkä ahdistunut mies?** Virolainen kirjailija ja semiootikko Valdur Mikita on kirjoittanut näistä teemoista mm. kirjoissaan Lingvistinen metsä (2013. suom. Anniina Ljokkoi. Sammakko 2021) ja Kantarellin kuuntelun taito (2017. suom. Anniina Ljokkoi. Sammakko 2018). Hänen mukaansa metsävyöhykkeen ihmisten elämässä polttopuiden tekeminen näyttelee merkittävää osaa. Monet polttopuutalkoot elämän varrella koettuani, voin olla samaa mieltä. Lukisin mielelläni molemmat kirjat, harmi vain, kun noita ei ole saatavilla e-versioina. Postitus taitaa tulla turhan kalliiksi...

* translation tip for the foreign speakers : "sakiltaan" means that all the inhabitants of the household takes part for the job)

** Suomalaisille lukijoille: Itä-Suomessa sakiltaan tekeminen tarkoittaa koko perheen voimin tehtävää työtä, eräänlaisia talkoita siis. Oman ydinperheen lisäksi mukaan voidaan ottaa myös naapureita, sukulaisia, ystäviä, kylähulluja tai muuta sakkia.

Vajaa pari tuntia me vaeltelimme vuorilla, koetimme tunnistaa eri kasvi- ja puulajeja. Näistä mieleen jäi haisujouluruusu (Helleborus foetidus) ja pikkuruskus eli pikkurautamyrtti (Ruscus aculeatus). Räpsin muutamia valokuvia ja ajattelin, että tämä seutu näyttäisi vajaan parin kuukauden päästä täysin toiselta, kun varsinainen kasvukausi alkaisi. Nyt se oli kaihoisa maisema, mollisointu - kesällä ehkä duuri?

Vaikea sanoa. Tummia pilviä seudun ylle lankeaa myös siitä, kun tietää, kuinka huonossa jamassa osa täällä asuvista, erityisesti viljelijöistä on. Ne jotka ovat seuranneet uutisia tai lukeneet Michel Houellebecqin romaanin Serotoniini (ransk. Sérotonine) 2019. suom. Lotta Toivanen 2020) tietävät mistä puhun.

Palattuamme söimme perheen äidin tekemää herkullista perunagratiinia ja lyonilaista raakamakkaraa. Tämän jälkeen kävimme pienellä sunnuntaikävelyllä asuinalueen lähiympäristössä. Kauaksi ei tarvinnut mennä, kun näki ensimmäiset piikkilanka-aitojen takana märehtivät lehmät ja sonnit. 

        

 

Illalla pääsimme autokyydillä takaisin Saint-Étienneen. Matkalla opin myös paljon uusia ranskankielisiä poprocklauluja. Mahtava retki kokonaisuudessaan. Suuret kiitokset vielä isäntäperheelle vieraanvaraisuudesta ja loistavista keskusteluista. 

Mukavaa viikonloppua joka iikalle,

- Aapo