Voyage, Voyage!

Lauantai 7.1.22

Kun viikko sitten lähdin Joensuusta, oli mitä talvisin sää. Koko Pohjois-Karjala värjötteli kovan pakkasen kourissa. Torin mittari näytti -20 astetta. Lämmitettyjen pääkatujen viemäreistä kohosi hengityshöyryjä, ja joki näytti olevan kuin tulessa.

Huolimatta kovasta pakkasesta olivat helluntaiseurakunnan aktiivit jakamassa torilla nakkikeittoa ja Jumalan sanaa. Höyryävän soppatykin lisäksi he olivat tuoneet torille siirrettävän peräkärrylavan. Lavalla esiintyi nainen, joka lauloi ankeaa ylistysvirttä Herralle. Tunnelma oli kuin suoraan Aki Kaurismäen elokuvasta Mies vailla menneisyyttä. 

Koska en ollut syönyt mitään kotonta lähtiessä, maistui uskovaisten nakkisoppa minulle paremmin kuin hyvin. Ikään kuin kaupantekijäisenä sain TV7:n tiedotuslehden, jonka jätin myöhemmin uuden matkakeskuksen R-kioskille jonkun tylsistyneen kahvinjuojan silmäiltäväksi.

Itäsiltaa ylittäessä päässä pyöri edelleen naisen laulama virsi. Se oli korvamato pahimmasta päästä. Muistan myös, että sillalla vastaan tuli vanttera äijä, jolla oli yllään pelkkä t-paita ja jonka pakkanen oli saanut kirjaimellisesti hehkumaan. Ehkä sillä oli meneillään jonkin sortin koe, tai sitten mies vain yksinkertaisesti nautti pakkasesta samalla tavalla kuin jotkut avantouimisesta. Mene ja tiedä, mutta punakka se oli kuin puolukka. Toivottavasti ei vaan palelluttanut itseään pahasti. 

Lähtöpäivänä Joensuussa oli todella kaunis pakkasaamu

Helsinkiin lähtevä juna nytkähti liikkeelle klo 12:11. Tätä hetkeä olin odottanut useamman kuukauden ajan. Olen aina nauttinut suunnattomasti matkustamisesta. Opin rakastamaan sitä jo lätkäjunioriaikoina, tosin edellisestä yksin tehdystä pidemmästä matkasta on kulunut jo melkein 7 vuotta. 

Seitsemässä vuodessa ihminen muuttuu hieman. 

Lätkäjengien pelireissuissa pahin oli usein itse määränpää: karut ja varustehienkatkuiset jäähallit. Edessä oleva peli, joka saattoi omalta osalta mennä päin helvettiä, jos sattui huono päivä (olin siis maalivahti). Joskus ajattelin, ettei matka - etenkään pelimatka - voi olla koskaan liian pitkä. Lämpimässä bussissa sai painaa pään vasten bussin ikkunaa, katsoa ohivilistäviä maisemia, metsiä, järviä, hakkuu-aukeita, tienauhaa ja laittaa soimaan MP3-soittimesta omaa mielimusiikkia, ja vain haaveilla ja unohtaa.

Koetin nytkin päästä samanlaiseen mielentilaan. Laitoin YouTubesta soimaan samoja kappaleita, joita muistan silloin kuunnelleeni ja jotka herättivät minussa tuolloin suuria tunteita.  

Eihän siitä tullut mitään. Aika oli tehnyt tehtävänsä. En myöskään pystynyt jurottamaan koko matkaa, sillä junassa tuli vastaan tuttuja, joiden kanssa meillä oli todella mukavat keskustelut.

Aika meni kuin iltamissa, ja pian saavuttiin Helsinkiin. Pidin mielessä, että seuraavana aamuna minun tulisi olla hyvissä ajoin lentokentällä, sillä halpalento Pariisiin lähtisi puoli yksitoista. Ei siis kannattanut vetää iltaa kovin pitkäksi, vaan hyvät yöunet kaverin narisevalla ilmapatjalla tekisi gutaa.   

Sunnuntai 8.1.22 

Lähdin kaverini luota hyvissä ajoin liikkeelle, jotta varmasti ehdin sohlaamaan bussien kanssa Helsinki-Vantaan lentokentälle. Hiukan lisästressiä minulle aiheutti myös se, etten aikuisiälläni ollut käyttänyt lentoyhtiöiden palveluita kertaakaan, joten en ollut satavarma siitä, kuinka kentällä tulee menetellä.

Alun perin minun oli tarkoitus tehdä koko matka ilmastoystävällisemmillä kulkuneuvoilla, mutta kiire pakotti valitsemaan lentokoneen. Tarkoitus oli nyt siis lentää Helsingistä Pariisiin, josta jatkaisin junalla Lyonin kautta Saint-Étienneen.

Bussin ajaessa Tuusulanväylällä, laitoin soimaan puhelimesta täysin epäironisesti Desirelessin Voyage, Voyage -biisin. Vanha hitti muistui mieleen Juha Kuosmasen palkitusta elokuvasta Hytti nro. 6, jonka olimme vastikään katsoneet. 

Elokuva oli mieleenpainuva, jäljen jättävä kokemus. Se oli erinomainen - muutamaa anakronistista kömmähdystä lukuun ottamatta. Rosa Liksomin samanniminen romaani näet sijoittuu 1980-luvun Neuvostoliittoon, ja Kuosmasen elokuva puolestaan 1990-luvun loppupuolelle, sillä James Cameronin ohjaama Titanic on jo julkaistu. Tästä huolimatta Laura (Seidi Haarla) kuuntelee korvalappustereoista 1980-luvun musiikkia, eli Desirelessiä. Hiukan epäuskottavaa elokuvassa on myös se, että venäläinen duunari, Lhoja (Juri Borisov), on jo ehtinyt näkemään kyseisen leffan ja siteeraa sitä vaivattoman oloisesti. 

                                                                                          * * *

Ehdin lentokentälle vajaat kaksi tuntia ennen lennon lähtöä. Sunnuntaiaamuna kentällä oli milteipä aavemaisen hiljaista, ei puhettakaan ruuhkista. Muutamia väsyneitä matkustajia nuokkui matkalaukkujaan vasten, ja siivouskoneet pörräsivät ympäri salia varmistaen, että kentät pysyivät tulevaisuudessakin puhtaina ja steriileinä paikkoina. Tasaisin väliajoin kuulutettiin jostakin tärkeästä asiasta, kuten siitä, ettei laukkuja saanut jättää ypöyksin ilman vartijaa.   

Joka tapauksessa: Löysin helposti oikean lähtöselvitysportin. Olin tietenkin mokannut matkatavaroiden kanssa lippuja ostaessa, mutta siitä(kin) selvisi pienellä lisämaksulla. Minua palvellut "lähtöselvitystyöntekijä" (onko se edes oikea termi?) oli myös erittäin ystävällinen ja palveluhenkinen ihminen, joka osasi kärsivällisesti neuvoa äkkinäistä matkustajaa. Hyvillä mielin tästä kaikesta jatkoin matkaa turvatarkastukseen. 

Turvatarkastuksesta pääsin läpi ongelmitta kentän "paremmalle puolen". Siellä saattoi viettää etuoikeutetun lentomatkustajan elämää, shoppailla ja nautiskella lähtöjuomia ja -ruokia kalliissa kahvila-ravintoloissa. Kävinkin onnistuneen suorituksen kunniaksi kahvilla R-kioskilla. Lisäksi ostin kolmiovoileivän matkaevääksi lentokoneeseen. 

Portti nro 8 oli todella kaukana, aivan terminaalin toisessa päässä. Sinne kesti kävellä ainakin sen 8 minuuttia. Matkareitti sinne oli tehty ovelasti. Matkustajan tuli kulkea Duty Free -myymälän läpi (tarkastin termin netistä, mutta en tiedä mitä se tarkoittaa) päästäkseen peräportille. Myös reitin molemmin puolin oli sijoiteltu kirjakauppoja etc. 

Päätin miellyttää yhtä liikkeenomistajaa ja ostin 5 euron suklaalevyn tuliaisiksi. Myös siellä minulta kysyttiin lähtöselvityskoodia, koska haluttiin ehkä varmuus siitä, että minulla oli varmasti oikeus olla täällä - etten vaan ollut livahtanut jotakin salareittiä pitkin sisälle terminaaliin.

Kävellessä portille ajattelin, että lentokentät ovat unenomaisia paikkoja. Erityisesti terminaalin puolella tuntuu siltä kuin olisi jossakin roolipelissä, kulissialueella. Kaikki on niin teennäistä ja väkisin väännettyä. Myyjät hymyilevät väkinäisesti asiakkaille, ja asiakkaat odottavat lähinnä vain pääsyä portista sisään. Täällä tosin portinvartijana ei ole se kuuluisa Pietari tai Jumala, vaan lentokenttävirkailijat, ja tarvittaessa vartijat. 

                                                                                        * * *   

Portille päästessäni oli sinne jo kertynyt pienoinen ryysis. Vastaan tuli Pariisista Suomeen lentäneitä matkustajia kapsäkkeineen, kimpsuineen ja kampsuineen. Istahdin odottamaan lasiseinän viereiselle penkkiriville ja katselin suurella mielenkiinnolla, kuinka lentokoneen ruumaa tyhjennettiin ja kuinka lentokoneen huoltotoimenpiteet ja tankkaus saatettiin käyntiin.  

Lentokentät ovat kuin sairaaloita. Ne toimivat järjestelmällisesti ja hierarkkisesti. Jokaisella on siinä oma osansa. Potilaat ja matkustajat on numeroitu, ja heidän "ohjelmansa" on mietitty toisten toimesta etukäteen. Lentokentällä - etenkin matkustaja - kadottaa yksilöllisyytensä muiden silmissä. Sairaaloissa yksilöllisyys häivytetään antamalla ihmiselle potilaan vaatteet, mutta lentokentällä saa sentään pitää omansa. 

Toinen tärkeä piirre lentomatkustamisessa on myös henkilökuntaan kuuluvien univormut. Ne helpottavat tunnistamaan, kuka kukin on. Myös sairaaloissa viestitään paljon pelkillä vaatteilla. Kaikki nämä yhdessä varmistavat sen, että potilaiden ja lentomatkustajien turvallisuus on mahdollisimman hyvissä käsissä. Siksi on tärkeää muistaa omat numerot ja pitää lähtöselvityslapussa olevasta koodi tallessa. Tiedän myös ettei tulostaminen ole enää nykyisin välttämätön vaihe, vaan puhelimelta voi näyttää saman koodin...

Yllätyin, kun sama lähtöselvityksessä ollut työntekijä oli "teleportannut" portti numero 8:lle. Ajattelin, että nyt minulla ei ollut mitään stressiä siitä, että joutuisin maksamaan (ehkä ylisuuresta?!) matkustamoon tulevasta matkalaukusta.  

Halpalentomatkustamisen loistoa ja kurjuutta

Jono liikkui nopeasti. Innokkaimmat matkustajat menivät jo hyvissä ajoin ulos jonottamaan, niin kuin ylläolevasta kuvasta voi nähdä. Lopulta minäkin seurasin lauman perässä ulos.

Pihalla seistessäni päässäni alkoi soimaan Edu Kettusen iki-ihana Lentäjänpoika. Muistan lukeneeni, että Edu varttui Vantaalla ja että hänen isänsä oli oikeasti lentokapteeni. Ymmärrän hyvin, miksi monet kokevat ilmailua kohtaan erityistä romantiikkaa ja haluavat hakeutua alalle. Nykyään ilmailuala on tosin on kokenut aikamoisen imagohaitan, kun sen päästöihin on alettu kiinnittämään huomiota. Silti uskon, että lentäminen herättää edelleen monissa suuria haaveita ja unelmia.  

Lentäjän poikaa hyräillen nousin koneeseen.

                                                                               * * *   

Lentokone täyttyi lähes jokaista paikkaa myöten. Se oli tietenkin hyvä asia, sillä ei liene mitään typerämpää kuin lentää puolitäysillä koneilla, josta uutisoitiin erityisesti korona-aikana. Vaikka koneessa oli ruuhkaa, osasivat ihmiset käyttäytyä erittäin hyvin ja kunnioittavasti toisia kohtaan. Ongelmia tosin tuotti ihmisten tavaroiden ja takkien mahduttaminen ylälokeroihin. Myöskään etuovi ei suostunut menemään kiinni. Lähtö viivästyikin yli puolella tunnilla, kun sen kanssa painittiin. 

Lopulta päästiin liikkeelle. Vieressäni istuva vanha rouva kaivoi rukousnauhan esille ja hypisteli sitä jo siinä vaiheessa, kun konetta käsiteltiin jäänestoaineilla. En ollut koskaan nähnyt, miltä lentokoneiden jäänesto- ja -poistokäsittely oikein näyttää. Täytyi googlettaa sekin. 

Jäänestokäsittelyn jälkeen kone "kiihdytti moottoreitaan". Rouva mumisi jotakin ranskankielistä rukousta, josta en saanut tolkkua. Selkä painautui penkkiin, kone rämisi ja rouskui. Verenpaine tuntui nousevan. 

Ja niin me lennettiin. Fysiikan lait toimivat tälläkin kertaa.   

                                                                                * * *

Olimme jo kaukana, jossain Tanskan tai Hollannin lähellä, kun sää yhtäkkiä kirkastui ja pilvet kaikkosivat. Minun täytyy tunnustaa, että otin puhelimella monta ilmakuvaa ja videonpätkää - aivan kuin olisin ollut ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Euroopassa näytti olevan kesä, pellot vihreät ja täysin lumettomat. Tuulivoimaloiden lapojen liikkeet näkyi selvästi yläilmoihin saakka. Yllätyin, että niitä näkyi olevan niinkin tiuhassa.  

Lentoaika oli lyhyt, reilusti alle kolme tuntia kokonaisuudessaan. Ranskan päässä, Beauvais-Tillén lentokentällä, oli vastassa totaalisen toinen ilmasto. Lentokenttä itsessään oli myös todella pieni, joten siellä oli myös hiukan rennompi meininki.

Koneen laskeuduttua jouduin odottamaan paikallani, että kaikki muut poistuivat koneesta ensin. Minun matkalaukkuni oli näet laitettu tilanpuutteen takia koneen takaosaan. Eipä minulla ollut kiire mihinkään, koska en ollut ostanut yhtäkään jatkoyhteyslippua vielä. Kaikki kyllä järjestyisi joka tapauksessa. 

Pääsin pois koneesta ja hilpaisin lentokentän odotussaliin. 

Ruumaan menneen rinkkarepun etsiminen ei tuottanut hankaluuksia. Siellä se tavarahihnalla ajelehti ainoana yksilönä ja odotti, että joku sen huolisi mukaansa. Nostin rinkkarepun selkääni, ja tämän jälkeen ostin bussilipun kentällä olevasta automaatista. Lippu maksoi 18 euroa. Sillä pääsi Pariisin keskustaan, Porte Maillotin pienelle linja-autoasemalle.

Itse noin puolentoista tunnin bussimatka oli melko paha kokemus, koska bussissa oli paljon muitakin suomalaisia. Koetin lukea matkakirjaksi ottamaani kirjaa (joka oli sattumoisin Hytti nro 6), mutta siitä ei tullut mitään, kun suomalaisvaihtarit pitivät kovaa ääntä takapenkillä. Siksi laitoin kuulokkeet korville ja Yle Areenasta Päiväklassisen soimaan. Suomen kieli ei itsessään ärsyttänyt, vaan pikemminkin puhujien yhdentekevät puheenaiheet, joihin en tietenkään voinut olla tarttumatta. Ne puhuivat opiskeluun liittyvistä jutuista, kurssiarvosanoista ja Pariisin nähtävyyksistä, jotka pitäisi vielä käydä kokemassa ennen vaihdon loppumista. Ajattelin, että jopa asepalvelusta suorittavien inttijutut ovat paljon mielenkiintoisempia kuin vaihtareiden jorinat.

Kun lähestyimme Pariisia, levittäytyi kaupunki rakennusryppäineen ja esikaupunkialueineen jokaiseen ilmansuuntaan. Jännitti hieman. En näet ollut koskaan käynyt "myyttisessä Pariisissa", saati koko Ranskan maalla. Olin täysi keltanokka. Kaikki tietoni tuosta "taiteen pääkaupungista" pohjautui fiktioon, kirjoihin ja elokuviin. Tietysti myös uutisissa Pariisi on aika ajoin ollut - ei tosin mitenkään hyvien uutisten takia viime vuosikymmeninä. Ensimmäisenä Pariisista tulee nykyisin mieleen räikeä massaturismi, selfiet Eiffel-tornin luona, joukkoampumiset ja terrori-iskut pilapiirroslehtien toimistoihin. Ehkei nykyään elossa oleville Pariisi merkitse enää samaa "taiteiden ja rakkauden pääkaupunkia", kuin mitä se oli 1920-luvulla eläneille waltareille ja hemmingwayille -  koko niin kutsutulle "kadotetulle sukupolvelle"? 

Viimeisimmäksi Pariisissa paukkui kansainvälisen uutiskynnyksen ylittävällä tavalla jouluaatonaattona 2022, jolloin eläköitynyt 69-vuotias ranskalaismies tappoi kolme kurdivähemmistöön kuuluvaa ihmistä ja haavoitti kolmea.  

2020-luku ei totisesti ole yhtä iloinen kuin 1920-luku, vaan ennemminkin kammottava. 

                                                                                 * * *                                    

Päästyämme turvallisesti Porte Maillotin pysäkille, arvoin hetken aikaa, että mihinköhän suuntaan tästä tulisi lähteä. Lähdin röyhkeästi seuraamaan muita matkustajia ja huomasin monien suuntaavan metroasemalle. 

Ostin kertalipun. Yllätyin, että se oli niinkin halpa, ehkä 1.70 €. Joka tapauksessa alle 2 €. Pariisin metroverkostosta en ottanut mitään tolkkua, tuskin edes tiesin, mikä oli aseman nimi, jolla harhailin. Kuitenkin minulla kävi hyvä ja tuuri ja satuin menemään kerralla oikeaan metroon, eli se pysähtyi Gare-de-Lyonin asemalla.

Seuraavaksi ohjelmassa oli hankkia junalippu Saint-Étienneen lähtevään junaan. Aiemmista koettelemuksista viisastuneena en kuitenkaan ostanut lippua junaan, joka olisi lähtenyt 15 minuutin päästä. Tiesin, että kuitenkin tulee jotakin vastoinkäymisiä ja mutkia matkaan. Niinpä olin kaukaa viisas ja päätin "neppailla" ja "hiimailla" suosiolla reilun tunnin aseman lähiympäristössä. Olihan minulla myös pikkuinen nälkä, joten kunnon evästauko kelpasi. 

Ekskursion ensimmäinen patonki, mallia paikallinen R-kioski. 

Pariisissa näytti olevan todella rauhallista. Ehkä se johtui siitä, että oli sunnuntai - tai sitten en vain sattunut olemaan ruuhkaisimmilla alueilla. En todellakaan ajatellut olevani jossakin myyttisessä Pariisissa. Toki metrossa oli paljon porukkaa, mutta eivät hekään olleet ihmisiä kummallisempia. Monella oli sitä paitsi nuhruisemmat vaatteet kuin keskivertosuomalaisella, ja erityisen pahalta tuntui nähdä kodittoman miehen ryömivän metron käytävillä. Miehen vasen jalka oli torso, eikä hän pystynyt seisomaan lainkaan. Kaulallaan hänellä roikkui kyltti, johon oli teipattu henkilöllisyystodistus ja jotakin ranskankielistä tekstiä. Se oli kuin koiran kaulapanta. Hän raahasi itsensä ulos jollakin keltaisen linjan pysäkeistä. Kait ihmiset ympärillä olivat ilmeisen tottuneita tällaiseen kurjuuteen. 

Klo 16:58 pääsin Lyonin kautta Saint-Êtienneen matkaavaan junaan. Matka meni todella mukavasti. Outoa oli kuitenkin, ettei kukaan käynyt kysymässä matkalippuja. Junamatkustaminen ei ole Ranskassa mitään halpaa lystiä muutenkaan. Muistaakseni lippu maksoi aikuiselle noin 80 €. Toki saa lippuja halvemmallakin, jos ostaa etenkin hyvissä ajoin.

Taakse jää Pariisi. Nykyään monet Ranskan junista ovat ärsyttävän nopeita, niin ettei matkasta oikein ehdi edes kunnolla nauttimaan. Gustav Flaubert tuskin viihtyisi nyky-Ranskassa (ks. https://blogit.apu.fi/antiaikalainen/massojen-vihollinen/)

Olin perillä Saint-Étiennessä kahdeksan maissa. Vastassa minua oli pari kaverusta yliopistolta. He opastivat ystävällisesti minut majoituspaikkaani, jossa nukuin oikein makeasti.   

Maanantaiaamuna alkoi tuttavuuden teko uuden kaupungin ja yliopiston kanssa. Seuraavassa postauksessa tulen kertomaan teille hieman Saint-Étiennen kaupungista ja sen historiasta. 

Mukavaa viikonlopun jatkoa,

- Aapo 

                                                                                * * *